Disruption risks in the B2B financial services industry

In a recent article, I discussed why it looks like the B2B financial services industry is immune from obsolescence or transformative shifts. It is a sector where personal relationships with corporate customers have been the key focus, changes are complex to implement and customer interest in advanced digital services remains relatively subdued. Moreover, the high level of regulation is a barrier against external threats.

In this context, it is easy to be fooled by the apparent inertia, especially when other financial institutions exhibit a comparable lack of initiative. However, even though the complexity related to B2B is slowing down the pace of change, it is in no way stopping it.

I now reflect on the risks of disruption in the B2B financial services industry and in which form they may concretise. By financial services industry, I refer to commercial banking, capital markets, leasing, insurance and investment management.

Understanding disruption

In the realm of financial services, disruption signifies a profound transformation that significantly impacts a company’s business model. It can be triggered by various factors, such as new technologies or innovative applications of existing technologies (APIs, blockchain, IoT, AI, cloud computing, asset tokenisation, driverless vehicles). It could also result from shifts in the competitive landscape with the emergence of new players (Fintechs, Bigtechs), alterations in the strategies of existing players (other financial institutions, ERP providers), new regulations (Basel IV, MIFID II, PSD2–3), societal considerations (increased focus on ESG) or major geopolitical and economic shifts (war in Ukraine, exceptionally high interest rate volatility).

Potential sources of disruption

Predicting disruption is inherently challenging as it can originate both within the industry and externally, often arising from a combination of the aforementioned factors. In addition, its impact can be progressive at first and seen as benign, and then suddenly become a game changer. So, where should we direct our attention?

I list below a few trends that in my opinion could significantly impact the B2B financial services sector.

Disintermediation

The ways to reach customers (also called go-to-market or channel strategy) is perhaps the area where B2B financial institutions will be most affected in the years to come. In particular, disintermediation, whereby financial institutions lose the relationship with their traditional customers, is for me an inevitable trend with possible massive consequences.

In banking, it is best illustrated by the multi-bank platforms which have spread from initially foreign exchange to bank guarantees, letters of credit, supply chain financing and receivable discounting. So far, they have mostly handled the bidding process, and the transaction has been settled separately between the bank and its corporate customer. However, sooner or later, they will be connected via APIs with banks and integrated into the corporate customers’ back-office system, allowing a straight-through processing. The next step will likely be the creation of marketplaces where all daily banking products will be on offer. When this happens, the risk is that transaction banks will become invisible and they will be turned into infra-providers.

Embedded finance, which happens when a non-financial company offers a financial product or service to its customers, is also bringing a radical change to the go-to-market strategy of the traditional financial service providers. For instance, embedded insurance integrates seamlessly insurance products into a customer’s buying experience, and embedded banking currently includes the offering of bank accounts, credit cards and consumer financing. As a result, embedded finance is akin to switching from B2C to B2B since the main customers are no longer the retail clients but instead the companies that embed those financial services into their own offering. It can be seen as a threat to the retail unit of a given financial institution, and as an opportunity for its corporate unit.

Generally, the role of intermediary, which is the essence of a financial institution, will evolve in the future and may turn to be the demarcation line between the winners and the losers, around issues like trust (identification, security) but also the integration and smoothness of processes (APIs, modularity).

One should also bear in mind that blockchain, by bringing a new form of trust, challenges the intermediary role of financial institutions. The hype of a few years back has gone, but new versions of the technology, by being less energy voracious, faster in processing and easier to implement, will broaden its use.

Commoditisation and unbundling

Commoditisation removes the uniqueness of a product so that it becomes interchangeable with other products of the same type, allowing competition on price only. For example, the harmonisation of the payment infrastructure has largely turned single payments into a commodity. Foreign exchange has been another clear example for a while and trade finance products are fast joining this category.

A consequence of commoditisation is unbundling, i.e. the process of breaking down traditionally bundled products or services into individual components that can be purchased separately. This happens for instance when it becomes easy for a corporate treasurer to cut a cash management proposition into pieces and buy the different elements from different banks and even change the provider on a case by case basis.

As in the retail market but probably to a lesser extent, re-bundlers will be needed to reduce the “cost of search” resulting from the buyers having too many options. They will do that by offering a more complete solution, for instance “Business-in-a-box” for merchants. However, re-bundlers will more likely be fintechs, platforms or marketplaces, and not financial institutions in the traditional sense since it would require them to enter into a new business model going beyond financial services only.

Like disintermediation, this will greatly affect the traditional go-to-market approach based on personal relationship with corporate customers.

Data usage

Since the financial services industry is essentially about sourcing, processing, analysing and storing data, we can anticipate that it will continue to be greatly affected by advances in computing power, cloud services and AI, as well as new sources of data.

One example is the use of alternative data in investment management, from traditionally structured financial data to new types of data such as satellite images, social media posts, geolocation data, credit cards transactions and mobile application data.

In an earlier article co-written with Bernardo Antunes, we also speculated that if banks could make sense of all their proprietary data, starting with payments data, enrich it with data available in the market and process it with sophisticated AI, they could really gain a unique and powerful role in society. This in turn could be converted into a lucrative business, especially in the B2B segment.

Generally, the use of AI on large data sets is radically changing how risk management is done at banks and insurance companies (including fraud, compliance and credit risks).

New regulations

An example of a game changing regulation is Basel IV which made banks hardly competitive any more in delivering bank guarantees since private insurers are under a more lenient capital regulation. However, in my opinion, regulatory environments are generally more protective than disruptive. Regulatory authorities are keen to keep market stability and although from time to time they seem to be challenging the incumbent players, the last thing they wish is to disrupt them and create systemic risk.

In fact even Open Banking regulations (PSD2–3) that are supposed to level the playing field for new Payment Service Providers, have had a really limited impact on banks. API banking, based on commercial APIs and hence driven by market offer and demand, will instead have a much larger effect.

Automation

I posit that everything that can be automated will ultimately be automated, as advances in technology bring ever more simple and affordable solutions. This means that only the financial service solutions that allow automation will be acceptable to corporate customers.

For a corporate treasury, it means that its operations will over time be automated, from payments to reconciliation, cash and liquidity management as well as risk handling. For instance, guarantees will be “automatically” requested and delivered by one of their banks (subject to a credit decision algorithm), auto FX rules and account transfers within virtual cash pools will be left to an AI and working capital management will be integrated into logistics with automatic dynamic discounting, payments and account reconciliation.

In the asset management and insurance sectors, automated execution will allow propositions like the fully invested check account (also for companies), on demand insurance and more generally, customised solutions at scale.

Another consequence of automation is that it leads to a near “zero-interaction” model between financial institutions and their corporate customers, at least for daily transactions. In turn, this will question not only their traditional relationship model based on human interaction but will also make their digital customer interface obsolete.

Digital customer interface

Financial institutions are presently polishing their digital interface with corporate customers by combining their scattered portals and making their use easier and more comprehensive. However, over time, everything that can be handled directly through the corporate customer’s own system or portal will likely be handled from it, for the same reason as related to automation, i.e. simpleness and affordability brought by technological advances.

For instance, the corporate treasurer will be able to follow, in real time, her cash, liquidity and risk situation as well as initiate transactions on her own multi-bank dashboard. Hence there will be hardly any need to log into the banks’ respective digital portals. The reduced use of digital customer portals will in turn accelerate the disintermediation trend described above.

Employee productivity

Generative AI is expected to boost productivity in the B2B financial services industry, especially in the front office side, in particular by doing an increasing part of the work of associates in gathering, analysing and producing reports. For instance, ChatGPT is being embedded into the Microsoft 365 suite of tools under the brand name “Co-pilot”, which is akin to an AI personal assistant having access to all the work-related data, from emails, business chats, documents, calendars, contacts and CRM. As such, it brings the context into play, putting together connections and insights in a way that has been so far out of reach.

If handled properly, the quality of the output will be lifted in a very visible way to customers. In addition, by dramatically increasing the productivity of employees for cognitive tasks, fewer of them will be needed and the overall cost will go down. This is disruptive to the extent that it will differentiate those financial institutions that are early adopters at scale from those clinging to older tools.

Changes in corporate customers’ industry sectors

New technologies are affecting entire industry sectors in a way that the services and products provided by financial institutions to their corporate customers may need to be re-invented or else become obsolete.

An example is the coming-of-age of driverless vehicles, especially fleets of cars and trucks, which demands a new approach by insurance companies. In particular, it requires them to review the concept of liability and to change the way they view risk.

Another is the new business models adopted by equipment manufacturers under the Equipment-as-a-Service business proposition that requires a more flexible form of equipment financing. My experience is that leasing companies are totally missing this opportunity, mostly due to stiffness in their internal systems. If this trend expands and they continue to only offer traditional equipment finance products, they may quickly lose market shares to new players.

Preparing for disruption

This overview is just a snapshot of potential disrupters in the B2B financial services industry. In my next article, I will delve into strategies to navigate disruption effectively.

Opas sijoitustoiminnan sielunmaisemaan eläkejärjestelemässä – Tavoitteet ja rajoitteet yksinkertaistettuna

Suomalainen yksityinen työeläkejärjestelmä on monimutkainen. Isoja ja merkittäviä asioita on haastavaa erottaa pienemmistä ja ei niin merkityksellisistä seikoista. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tuoda esiin sitä, kuinka eläkeyhtiöiden sijoitustoiminnoille asetetaan tavoitteet ja rajoitteet. Jotta esityksestä tulisi ymmärrettävä, on tehtävä pelkistyksiä ja rajauksia. Pelkistysten ja rajausten avulla pyrimme hahmottelemaan sen kuuluisan ison kuvan ja selkeyttämään eläkeyhtiöiden sijoitustoimintojen tehtävää ja haastetta nykyisessä eläkejärjestelmässämme.

Esityksen ensimmäisessä osassa toteutetaan päättely, jonka avulla saadaan esiin eläkeyhtiöiden vähimmäistuottovaade pitkällä aikavälillä. Toisessa osassa avataan sitä, kuinka sijoitustoimintaa rajoitetaan vakavaraisuusaseman kautta. Lopuksi pohditaan lyhyesti, kuinka eläkeyhtiöt joutuvat tasapainottelemaan tavoiteltavan tuoton ja tuoton tavoittelulle asetetun rajoitteen välillä.

Tavoiteltava vähimmäistuotto – Säilyttää vakavaraisuusasteen ennallaan

Suomalaisessa eläkejärjestelmässä ei ole olemassa mitään yksiselitteistä tuottoa, johon eläkeyhtiöiden tulisi päästä omassa sijoitustoiminnassaan. Toisaalta suoraviivaisella päättelyllä on löydettävissä pitkän aikavälin vähimmäistuotto, joka eläkeyhtiöiden on saavutettava nykyisessä eläkejärjestelmässä. Päättelymme etenee seuraavin vaihein:

  1. Eläkeyhtiön on säilytettävä vakavaraisuusasteensa pitkällä aikavälillä ollakseen toimintakykyinen
  2. Eläkevastuita kasvatetaan vuosittain tuottovaateella, joten sijoitusomaisuuden on kasvettava vastaavasti vakavaraisuusasteen säilymiseksi ennallaan
  3. Eläkeyhtiöiden vastuulle jäävä osuus tuottovaateesta saadaan poistamalla vaateesta osaketuottosidonnainen lisävakuutusvastuu (OLV)

Vakavaraisuusaste ei saa heiketä pitkällä aikavälillä

Otamme lähtökohdaksi sen, että eläkeyhtiöiden on säilytettävä vakavaraisuusasteensa ennallaan, jotta yhtiöt säilyisivät vakavaraisina eli sijoittamisen näkökulmasta toimintakykyisinä. Vakavaraisuusaste on sijoitusomaisuuden arvon suhde eläkevastuiden arvoon. Eläkevastuut sisältävät sekä nyt maksussa olevien ja tulevaisuudessa maksuun tulevien eläkkeiden rahastoidut osuudet.

Eläkevastuita kasvatetaan vuosittain tuottovaateella

Nykyisessä eläkejärjestelmässä eläkevastuita kasvatetaan vuosittain perustekorolla (3 %), täydennyskertoimella ja osaketuottosidonnaisella lisävakuutusvastuulla (OLV). Nimeämme näiden tekijöiden summan tuottovaateeksi. Eläkevastuiden kasvattaminen tuottovaateella on eläkejärjestelmän säännöissä tehty päätös, jonka tarkoituksena on kattaa osa tulevaisuudessa maksettavista eläkkeistä sijoitustuotoilla.

Koska lähtökohtamme on vakavaraisuusasteen säilyminen ennallaan ja eläkevastuita kasvatetaan vuosittain tuottovaateella, on sijoitusomaisuuden arvonkin kasvettava tuottovaateen verran.

Tässä esityksessä ajatellaan, että sijoitustoiminnan tehtävä on kattaa vain yllä esitetyn tuottovaateen suuruinen vuosittainen kasvu eläkevastuissa. Emme siis huomioi muita eläkevastuiden kokoon vaikuttavia tekijöitä, joita ovat esimerkiksi työkyvyttömyysliike, yhtiöiden onnistuminen uusien asiakkaiden hankinnassa, kuolevuus jne.

Alla olevassa laatikossa on summattu yllä esitetty päättely.

Eläkeyhtiöiden vastuulle jäävä osuus tuottovaateesta

Sijoitusomaisuudelle tulisi siis saavuttaa aiemmin määritellyn tuottovaateen suuruinen tuotto vakavaraisuusasteen säilyttämiseksi. Tarkastellaan seuraavaksi komponentteja, joista tuottovaade koostuu.

Yksi summattava termi tuottovaateessa on osaketuottosidonnainen lisävakuutusvastuu (OLV), jonka tarkoitus on poistaa eläkejärjestelmän sijoitustoiminnasta myötä syklisyyttä.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksittäisten yhtiöiden sijaan eläkejärjestelmä kantaa vastuun OLV:in tuotosta. Tällä tavoitellaan sitä, ettei eläkeyhtiöiden olisi pakko vähentää sijoitustensa osakeriskiä sijoitusmarkkinoiden laskettua.

Koska OLV on ”järjestelmän vastuulla”, voimme suorittaa seuraavanlaisen päättelyketjun pienellä yksinkertaistamisella ja epätäsmällisyyden sietämisellä. Siirretään 20 prosenttiyksikön verran OLV-jakauman mukaista osakeriskiä pois eläkeyhtiön taseesta ”eläkejärjestelmän vastuulle”. Tämä on perusteltua, sillä OLV-osuuden tuotto ei (juurikaan) vaikuta eläkeyhtiöiden vakavaraisuuksiin.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa eläkeyhtiöillä on käytössään 80 %-yksikköä sijoitusomaisuudestaan. Tällä sijoitusomaisuudella yhtiöiden tulisi saavuttaa koko sijoitusomaisuudelleen rahastokoron (3 %) ja täydennyskertoimen suuruinen vuosittainen tuotto pitkällä aikavälillä. Nimeämme tätä tuottoa termillä ’yhtiön vähimmäistuotto’. Edellä esitetty päättely on tiivistetty alla olevaan kuvaan.

Yhtiön vastuulla oleva vähimmäistuotto on melko stabiili

Tarkasteltaessa yhtiön vastuulla olevaa vähimmäistuottoa huomataan, että sen vaihteluväli on kohtuullisen suppea (3,7-6,1 % vuosina 2011–2022). Tuoton ainoa ei-vakio termi on täydennyskerroin, joka vaihtelee eläkeyhtiöiden keskimääräisen vakavaraisuuden mukaan.

Kun tuottovaateessa huomioidaan OLV, niin tuottovaateen vaihteluväli kasvaa merkittävästi. Alla olevan kuvaan liittyen kannattaa tiedostaa, että OLV-osuutta on kasvatettu. OLV-osuus oli vuosien 2011-2015 välillä 10 prosenttiyksikköä. Vuosina 2016–2017 OLV-osuutta kasvatettiin vaiheittain siten, että vuodesta 2018 OLV-osuus on ollut 20 prosenttiyksikköä.

Rajoite tuoton tavoittelulla – Vakavaraisuusasema on nopeasti muokattavissa

Seuraavaksi tarkastelemme, kuinka tuoton tavoittelua eli sijoitusriskin ottamista rajoitetaan nykyisessä eläkejärjestelmässä. Rajoittaminen tapahtuu käytännössä yhden parametrin, vakavaraisuusaseman, avulla.

Ennen kuin käymme tarkemmin läpi vakavaraisuusasemaa, pitää kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan. Edellisessä osiossa lähtökohdaksi otetulla vakavaraisuusaste ja vakavaraisuusaseman kaavassa osoittajana oleva vakavaraisuuspääoma ovat käytännössä sama asia. Tämä luo yhteyden yhtiön vähimmäistuoton ja alla esiteltävän rajoitteen välille.

Vakavaraisuuspääoma määrittää sallitun sijoitusriskin määrän

Vakavaraisuusasema on vakavaraisuuspääoman suhde vakavaraisuusrajaan. Vakavaraisuusaseman osoittaja vakavaraisuuspääoma on sen sijoitusomaisuuden arvo, joka ylittää eläkevastuiden arvon.

Lukijan on hyvä huomioida se, ettei eläkeyhtiöt voi hankkia lisää vakavaraisuuspääomaa muutoin kuin saavuttamalla tuottovaadetta korkeampia sijoitustuottoja. Tämä erottaa eläkeyhtiöt perinteisistä yksityisen sektorin yhtiöistä.

Vakavaraisuusraja on sijoitusten riskillisyyden mitta

Vakavaraisuusaseman nimittäjä vakavaraisuusraja on hieman hankalampi selittää ja ymmärtää. Emme tässä kohtaa pureudukaan tarkasti vakaavaraisuusrajan laskemiseen. Lukija voi hyvin ajatella vakavaraisuusrajan olevan vastaus kysymykseen:

”Kuinka paljon vakavaraisuuspääomaa eläkeyhtiöllä on vähintään oltava, jotta yhtiön sijoitusomaisuuden arvo ylittää eläkevastuiden arvon vuoden kuluttua erittäin suurella todennäköisyydellä hyvin epäsuotuisassa sijoitusmarkkinaskenaariossa sijoitusomaisuuden riskillisyys huomioiden?”

Edellä esitetty kysymys ei ole yksinkertaisimmasta päästä. Lukijan kannalta tärkeintä on ymmärtää, että eläkeyhtiö säätää vakavaraisuusrajansa arvoa muuttumalla sijoitustensa riskillisyyttä. Mitä vähemmän sijoitusriskiä sitä pienempi on vakavaraisuusrajan arvo. Vastaavasti sijoitusriskin lisääminen kasvattaa vakavaraisuusrajan arvoa.

Alla olevassa kuvassa on esitetty pelkistäen vakavaraisuusrajan laskennan vaiheet, jotka toteuttamalla päädytään vakavaraisuusrajan arvoon.

Vakavaraisuusaseman tulee olla vähintään yksi nykyisillä säännöillä

Vakavaraisuusasema on siis vakavaraisuuspääoman ja vakavaraisuusrajan suhde. Nyt valvova viranomainen on asettanut vakavaraisuusaseman alimmaksi sallituksi raja-arvoksi 1,00. Jos eläkeyhtiö alittaa kyseisen arvon, kohdistuu siihen tiettyjä valvontatoimenpiteitä. Emme kuitenkaan tässä kohtaa pohdi näitä toimenpiteitä tarkemmin. Toteamme vain, että eläkeyhtiöillä on selkeä motivaatio pysytellä tuon arvon yläpuolella.

Nykyinen käytäntö eläkeyhtiöissä näyttää olevan se, että yhtiöiden hallitukset ovat asettaneet sijoitustoiminnalle viranomaisten raja-arvoa korkeamman raja-arvon, jota sijoitustoiminta ei saa alittaa ilman hallituksen hyväksyntää.

Eläkeyhtiö kykenee säätämään vakavaraisuusaseman arvoa

Eläkeyhtiö kykenee muuttamaan vakavaraisuusaseman arvoa muuttamalla nimittäjässä olevan vakavaraisuusrajan arvoa. Tämä tapahtuu muuttamalla sijoitusten riskillisyyttä. Tästä seuraa se, ettei vakavaraisuusaseman arvo yksinään kerro eläkeyhtiön vakavaraisuustilanteesta paljoakaan. Lisäksi on hyvä huomata, että sekä osoittajan vakavaraisuuspääoma että nimittäjän vakavaraisuusraja muuttuvat myös sijoitusten arvonmuutosten seurauksena.

Tavoite ja rajoite – Kaksi vastakkaista voimaa

Edellä on avattu sitä, millaista tuottoa eläkeyhtiön on vähintään tavoiteltava ja kuinka tuoton tavoittelua on rajoitettu. Nyt pureudumme tarkemmin tavoitteen ja rajoitteen väliseen yhteyteen.

Eläkeyhtiön sijoitustoimintaan vaikuttaa kaksi vastakkaista voimaa. Toisaalta yhtiöiden tulee ottaa sijoitusriskiä saavuttaakseen pitkällä aikavälillä vähintään tuoton, joka säilyttää yhtiöiden vakavaraisuusasteen ennallaan. Tämä on välttämätöntä, jotta eläkevastuista määrätty osa saadaan katettua sijoitustuotoilla nyt ja tulevaisuudessa.

Toisaalta eläkeyhtiöiden on käytännössä ylitettävä joka hetki viranomaisten asettama vakavaraisuusaseman raja-arvo 1,00. Vakavaraisuusasemaan yhtiöt voivat vaikuttaa hyvinkin nopeasti pienentämällä sijoitustensa riskillisyyttä, jolloin vakavaraisuusraja pienenee. Käytännössä tämä toteutetaan myymällä listattuja osakkeita.

Haasteena nykyisessä sääntelyssä on se, että lyhyellä tähtäimellä eläkeyhtiöillä on kannustin kasvattaa vakavaraisuusasemaa myymällä sijoitusriskiään, mikäli vakavaraisuusasema heikkenee sijoitusmarkkinoiden laskiessa. Pitkällä tähtäimellä ja yhteiskunnan kannalta toivottavampaa olisi kuitenkin pitää kiinni riittävästä ja hyvin hajautetusta sijoitusriskistä yli markkinasyklien. Ts. eläkeyhtiöiden olisi siis vältettävä tilanteet, joissa ne myyvät sijoitusriskiään vain parantaakseen vakavaraisuusasemaansa. Yleensä tällaiset tilanteet toteutuvat sijoitusmarkkinoiden jo laskettua jonkin markkinashokin seurauksena.

PE-rahastoja ja pyramidihuijauksia

Jos omistaisin pääomasijoitusrahastoja (PE-rahastoja), olisin melko huolestunut. Aika harvoin mitään vakiintunutta omaisuuslajia verrataan pyramidihuijaukseen. Nyt vertauksen esitti tanskalaisen eläkeyhtiön ATP:n sijoitusjohtaja Mikkel Svenstrup PE-rahastoista (Financial Times 28.09.2022). Vertaus ei palvele millään lailla ATP:n etuja. Oikeastaan se on ATP:lle haitallinen näkemys, sillä yhtiöllä on nykyisellään 119 miljardin euroa hallinnoitavia varoja ja sijoituksia 147 PE-rahastoon. Selvästikään Svenstrup ei lausunnoilla tavoittele omia etujaan, mikä tekee hänen näkemyksestään entistä mielenkiintoisemman ja uskottavamman. Lähdetään pureutumaan lausuntoon tarkemmin.

Väite on siis se, että PE-rahastoissa on pyramidihuijauksen piirteitä. Ensimmäisenä kannattaa kiinnittää huomio siihen, että ATP on omistajana 147 eri PE-rahastossa. Täten Sventrup kuuluu hyvin rajattuun joukkoon ihmisiä, joilla on pääsy laajaan dataan PE-rahastoista ja niiden omistuksista. Hänen näkemyksensä siis pohjautuvat kovaan dataan, jota ATP on saanut omistamistaan rahastoista ja rahastojen omistamista yrityksistä.

Olennaista on myös huomata, että Sventrupin havainnot on tehty vuoden 2021 datasta. Kyseisenä vuonna Yhdysvalloissa listattiin pörssiin 1035 yhtiötä, mikä on kaikkien aikojen ylivoimaisesti suurin määrä uusia listautumisia kalenterivuoden aikana. Tästä huolimatta vuonna 2021 ATP:n PE-rahastojen myydyistä yrityksistä yli 80 prosenttia myytiin toiselle PE-rahastolle tai saman PE-rahaston seuraavalle rahastolle (continuation fund). Onko yli 80 prosenttia paljon vai vähän? Se on pelottavan paljon.

Pelkistäen PE-rahastojen sijoitusstrategia menee näin. Ensin rahastot keräävät joukolta sijoittajia tarvittavan määrän rahaa. Sitten rahastot etsivät heille sopivia yrityksiä omistettavaksi seuraavan 5–10 vuoden ajaksi. Omistajana PE-rahasto pyrkii kehittämään yrityksiään kasvattaen niiden arvoa, kunnes yritykset ovat valmiita myytäväksi eteenpäin seuraaville omistajille. Jos kaikki menee hyvin, saavat rahastoon sijoittaneet tahot ottamaansa riskiä vastaavan tuoton ja PE-rahasto muhkean palkkion tekemästään työstään. Jo hyvissä ajoin ennen edellisen rahaston loppumista alkaa PE-rahasto kokoamaan seuraavaa rahastoa edellisen rahaston työn jatkajaksi. Uuden rahaston toiveena on luonnollisesti saada kaikki edellisen rahaston sijoittajat mukaan myös uuteen rahastoon ja mielellään edellistä sijoitusta suuremmalla panostuksella.

Sinällään siinä ei ole mitään pahaa, että PE-rahasto myy omistamansa yrityksen toiselle PE-rahastolle tai jopa itselleen seuraavaan rahastoon. Mutta jos PE-rahastojen yrityskaupoista valtaosa tehdään PE-rahastojen välillä, se ei ole enää rahastoon sijoittavien tahojen kannalta mielekästä. Ensinäkin isot institutionaaliset sijoittajat ovat sijoittajina lukuisissa PE-rahastoissa. Tästä seuraa vääjäämättä se, että monet institutionaaliset sijoittajat myyvät ja ostavat yrityksiä itseltä itselleen. He myös maksavat tuntuvia palkkioita sekä myyvälle rahastolle että ostavalle rahastolle. Tämä on järjetöntä sijoittamista.

Toinen ja suurempi ongelma liittyy intressiristiriitaan PE-rahastojen ja niihin sijoittaneiden tahojen välillä. PE-rahastojen liiketoiminnan elinehto on yritysten ostaminen ja myyminen riittävän suuressa määrin ja riittävän nopeasti. On tärkeä ymmärtää, että tämä intressi on yhteinen kaikille PE-rahastoille. Osta sinä minulta ja minä ostan sinulta, silloin me molemmat rikastumme. Nyt jos tällainen käyttäytyminen tuntuu epäeettiseltä tai jopa omien asiakkaiden huijaamiselta, kannattaa vastata yhteen kysymykseen rehellisesti. Olisitko itse valmis toimimaan näin, jos sillä tienaisi kymmenessä vuodessa taloudellisen riippumattomuuden loppuelämäksi?

Seuraava luonteva kysymys on, miten tämä on ja on ollut mahdollista? Vastaus on yksinkertainen. Kaikki pyramidihuijaukset toimivat kaikkien osapuolien kannalta loistavasti niin kauan, kun huijaukseen tulee enemmän uutta rahaa kuin sieltä lähtee vanhaa rahaa pois. Sijoittajat ovat olleet valmiina lisäämään jatkuvasti sijoituksiaan PE-firmoihin, ja pankit ovat puolestaan olleet valmiit vivuttamaan nämä sijoitetut eurot halvalla velkarahalla. Tulee ikävä tunne siitä, että rahastoihin sijoittaneet tahot eivät ole vaivautuneet tutkimaan sijoituksiaan kovinkaan syvällisesti. On oltu iloisia, kun rahastot ovat raportoineet hyviä tuottoja. Kysymys, miten tuotot on tehty ja ovatko ne kestävällä pohjalla, on saattanut jäädä esittämättä ja vastaamatta.

Kauanko PE-rahastot voivat jatkaa yritysten myymistä itselleen ja toisilleen? Vastaus on sama kuin edelliseen kysymykseen. Niin kauan kuin sijoittajat ovat valmiina lisäämään sijoituksiaan PE-rahastoihin ja pankit ovat valmiit leveroimaan yhtiöitä edelleen. Lopulta kysymys on kysynnästä ja tarjonnasta. Jos sijoitukset PE-rahastoihin jatkavat kasvuaan, voivat rahastot ostaa ja myydä yrityksiä toisilleen nousevin arvostuksin. Sijoittajista ainakin ATP on tunnistanut ongelman ja alkanut käydä PE-sijoituksiaan kriittisesti läpi. Ehkä tämä esimerkki herättää muitakin sijoittajia analysoimaan PE-rahastojaan kriittisemmin. Aika näyttää. Varmaa kuitenkin on, että lopulta yritysten arvojen on heijasteltava niiden kykyä tuottaa kassavirtaa omistajilleen. Loputtomiin arvostukset eivät voi erota kassavirroista, vaikka omistajina olisikin PE-rahastot.

Olkaa vastuullisia ja lakkauttakaa vastuullisen sijoittamisen tiiminne

Jos sijoittajalla on tieteeseen perustuva käsitys ilmastonmuutoksesta ja usko merkittäviin toimiin sen pysäyttämiseksi, niin ei ole mitään tarvetta vastuulliselle sijoittamiselle (mitä se ikinä onkaan). Tarvitaan vain kyvykästä sijoittamista, jossa edellä mainitut asiat otetaan huomioon. Tällöin varat allokoituvat vastuullisesti ja järkevästi.

Märitellään yksinkertaisesti, että sijoittaminen on tulevaisuudessa saatavien kassavirtojen ennustamista ja niiden arvostamista tässä hetkessä. Tätä ennustamista voi tehdä ja tehdään hyvin monenlaisin tavoin sekä kyvykkyyksin. Mitä enemmän organisaatiolla on kyvykkyyksiä ja resursseja käytössään sitä monimutkaisempi asioita organisaatio voi ottaa huomioon ennusteissaan ja sitä kautta sijoituspäätöksissään.

Minulle vaikuttaa ilmeiseltä, että sijoittajien kannattasi ottaa huomioon sijoituspäätöksissään muuttuvan ilmaston vääjäämättömät seuraukset sekä ilmastonmuutokseen hillitsemiseksi tulevaisuudessa tehtävien toimenpiteiden vaikutukset. Tämä on erittäin tärkeää ja hyvin vaikeaa. Kun joku on tärkeää ja vaikeaa, sitä tulisi tehdä päättäväisesti, systemaattisesti ja hyvillä resursseilla.

Itse lähestyisin haastetta tunnistamalla sijoittajan kannalta tärkeimmät kysymykset, joihin tulisi etsiä vastauksia:

  • Mistä ilmastonmuutos johtuu?
  • Millaisia seurauksia ilmaston muuttumisella ja sen hillitsemiseksi tehtävillä toimenpiteillä oletettavasti on?
  • Miten nämä seuraukset vaikuttavat eri toimialojen yrityksiin, alueisiin tai reaaliomaisuuteen?
  • Kuinka seurauksista nyt ja tulevaisuudessa voisi saada tietoa ja dataa?
  • Kuinka hyvin tai huonosti erilaisten sijoituskohteiden arvostukset huomioivat näitä potentiaalisia seurauksia?
  • Kuinka näitä sijoittajille (ja yhteiskunnalle) uusia riskejä tulisi hajauttaa suhteessa perinteisiin tapoihin hajauttaa riskiä?
  • Kuinka paljon yksittäiset yritykset voivat omilla toimillaan auttaa itseään suhteessa näihin tuleviin riskeihin ja kuinka paljon ne ovat jo tehneet auttaakseen itseään?

Näihin kysymyksiin vastaaminen edes välttävästi on varsin vaativaa. Vastataan nyt se, mitä pystytään. Aloitetaan vastausten evoluutio. Jos meille on tunnistettu oikeat kysymykset, tuotettu ensimmäiset vastaukset ja huomenna vastaukset ovat parempia kuin tänään, olemme hyvällä tiellä. Jos taas edellä esitettyä sijoittamisen haastetta lähdetään ratkaisemaan perustamalla sijoittamisen ulkopuolelle pienillä resursseilla operoiva vastuullisen sijoittamisen tiimi, niin mitä tällaisella ratkaisulla uskotaan saavutettavan?

Sijoittamisen prosessien kehittämisessä onnistuminen – ei helppoa mutta välttämätöntä

Sijoitusprosessien kehittäminen on sekä parasta riskienhallintaa että suurin mahdollisuus hankkia kilpailuetua sijoituksen toimialalla. Kehittämiseen ja kehittymiseen panostaminen on myös ainoa tapa houkutella ja pitää lahjakkaita työntekijöitä.

Tulevaisuudessa nämä seikat vain korostuvat entisestään, sillä teknologian kehittyminen ja datan määrään kasvu luovat jatkuvasti uusia mahdollisuuksia parantaa sijoitustoimintaa. Lahjakkaat kehittäjät tulevat myös hakeutumaan moderneihin, kehitykseen panostaneisiin organisaatioihin työskentelemään toisten lahjakkaiden kehittäjien kanssa. Kehitykseen onnistuneesti investoineet sijoitusorganisaatiot erottuvat muista nyt ja tulevaisuudessa.

Meille uhmalaisille on vuosien saatossa syntynyt selkeä näkemys, kuinka sijoitusorganisaatio onnistuu sijoituspäätökset tuottavien prosessiensa kehittämisessä. Olemme myös käyttäneet valtavasti aikaa miettiessämme, kuinka sijoitusalalle luodaan jatkuvan kehityksen rakenteet. Asiaa on useampaan blogiin, mutta lähdemme liikkeelle kolmella tärkeällä huomiolla:

  • Yksittäisellä kehitysinvestoinnilla voi olla jopa miljoonaluokan tuottovaikutukset – silti merkittävin vaikuttavuus saavutetaan vahvalla visiolla ja pitkäjänteisyydellä.
  • Kehittämismyönteisen kulttuurin luominen on ainoa tapa houkutella tarvittavat osaajat sijoitusorganisaatioon
  • Toimiva ja jatkuva kommunikaatio liiketoiminnan ja kehittämisen välillä on kehittämisen onnistumisen edellytys.

1. Kehittämiseen sitoutuminen vaatii vahvaa visiota ja pitkäjänteisyyttä

Kehittämiseen on sitouduttava koko sijoitusorganisaation tasolla tai kehittämisen onnistumiselle ei ole edellytyksiä. Tässä ei taida olla kenellekään mitään uutta. Sijoitusorganisaatiossa on sitoutumisen kannalta kuitenkin yksi erityispiirre. Hyvin pienikin sijoitustuoton parannus perustelee melko isonkin kehityspanostuksen, jos hallinnoitava omaisuusmassa on suuri. Miljardista prosentin kymmenes on miljoona.

Toisaalta kehittämisen liiketoiminta-arvon mittaaminen yksittäisissä kehitystehtävissä voi olla vaikeaa, jos kehittämisen oletetaan tuottavan parempia sijoituspäätöksiä tulevaisuudessa. ”Saavutimme tuoton 7,1 %:a ja ilman kehitystä tuotto olisi ollut 7,0 %…” Ei kovin uskottava väite tai ainakin vaikea todentaa käytännössä.

Sijoittamisen prosessien ja tapojen kehittämisen potentiaali on kyllä valtava, mutta liiketoiminta-arvon mittaaminen ja havaitseminen ovat lyhyellä tähtäimellä erittäin vaikeita. Tällöin kehittämiseen sitoutuminen ja panostaminen vaativat vahvaa visiota sekä päättäväisyyttä sijoitusorganisaatiolta.

2. Kehittäjien arvostusta on kasvatettava

Tässä emme kiertele. Rahoitusalalla salkunhoitajat tai laajemmin sijoituspäätöksiä tekevät henkilöt ovat olleet perinteisesti kukkulan kuninkaita. Toisaalta taitavia ja teknologisesti kyvykkäitä kehittäjiä ei ole isommin arvostettu eikä heille ole luotu kiinnostavia urapolkuja. Tästä syystä taitavat kehittäjät ovat usein hakeutuneet joko salkunhoitajiksi tai toiselle toimialalle kehitystehtäviin.

Jos organisaatio haluaa onnistua kehittämisessä, se tarvitsee taitavia kehittäjiä. Jotta organisaatio pystyy houkuttelemaan näitä haluttuja resursseja (sisäisiä tai ulkoisia), sen on aidosti arvostettava heitä.

Arvostus taas on hankala asia. Sitä joko on tai ei. Jos sitä ei ole, niin ihmiset kyllä aistivat sen nopeasti. Toisaalta arvostus on oltava aitoa. Organisaatioon on luotava kehitystä ja kehittäjiä arvosta kulttuuri. Se ei käy hetkessä eikä siinä auta kehittämismyönteiset juhlapuheet firman juhlissa. Sen sijaan kehittämiseen on panostaa rahaa ja organisaatioon on palkattava onnistuneesta kehityksestä näyttöjä omaavia henkilöitä.

3. Kielimuuri on ylitettävä

Lyhyesti sanottuna sijoitusalalla kehittämisessä on kielimuuri. Sijoittamisen ammattilaiset puhuvat sijoittamiseen liittyvää jargoniaan ja kehittämisen ammattilaiset teknologiaan liittyvää jargoniaan. Näillä kahdella kielellä ei ole juurikaan yhteistä, mikä luo liiketoimintalähtöiselle kehittämiselle valtavan kommunikaatiohaasteen.

Kokonaan uuden kielen opetteleminen on erittäin työlästä ja vaatii paljon aikaa. Sijoitusorganisaatiot tarvitsevat tulkkeja kehittämiseen. Henkilöitä, jotka ymmärtävät sekä sijoitusammattilaisten kieltä että kehittämiseen liittävää teknologian kieltä. Lisäksi kaikkien osapuolien on panostettava viestinnässään selkeyteen ja yksinkertaisuuteen. Kaikki turha kuorruttaminen tulee poistaa kommunikaatiosta. Tärkeintä on viestin välittyminen eikä oman asiantuntijuuden korostaminen.

Lyhyt yhteenveto. Sijoitusorganisaation onnistunut kehittäminen vaatii vision ja pitkäjänteisyyttä, kehittämistä ja kehittäjiä arvostavan kulttuurin sekä toimivan ja jatkuvan kommunikaation liiketoiminnan ja kehittämisen välille. Kehittämisessä onnistuminen ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Kehittyvät sijoitusorganisaatiot erottuvat muista nyt ja tulevaisuudessa.

Seuraavassa blogissa jatkamme tästä ja käymme läpi, miksi liiketoiminnan ja teknisen toteutuksen vaatimusmäärittelyt on oltava toisistaan erilliset. Lisäksi esittelemme tavan, jolla liiketoiminnan vaatimusmäärittelyt kääntyvät teknisen toteutuksen vaatimusmäärittelyiksi aina samalla logiikalla ja kuinka tämä helpottaa kommunikaatiota kehittämisessä.