Yksityisten eläkeyhtiöiden sijoitustoimintaan liittyviä erityispiirteitä ei juurikaan tunneta ja ymmärretä yhtiöiden ulkopuolella. Tilanne ei ole yhteiskunnan kannalta optimaalinen, sillä yhtiöt sijoittavat yhteensä noin 145 miljardin euron arvosta yhteisiä eläkevarojamme. Julkinen keskustelu eläkevarojen sijoittamisesta on toivottavaa.
Tässä kirjoituksessa esitämme ja perustellemme lyhyesti kaksi väitettä:
Yhteiskunnallamme ei ole varaa päästää yhtään eläkeyhtiötä alhaiseen vakavaraisuuteen ja hävitä näin sijoitustuottoja.
Syyt nykyisille eläkeyhtiöiden vakavaraisuuseroille johtuvat paljolti eroista eläkeyhtiöiden asiakaskunnassa, mutta ilmiötä ei ymmärretä.
Aloitamme lyhyellä selityksellä eläkeyhtiöiden sääntelystä sijoitustoiminnan näkökulmasta. Säätelyssä eläkeyhtiön vakavaraisuus eli sijoitusvarallisuuden suhde eläkevastuisiin määrittää täysin sen, kuinka paljon eläkeyhtiön on mahdollista ottaa sijoittamisessaan riskiä. Tässä kohtaa ajattelemme, että sijoitusriskin määrä on pitkällä aikavälillä sama kuin sijoittamisen tuotot.
Tiivistäen, mitä vakavaraisempi olet, sitä enemmän voit ottaa sijoitusriskiä. Mitä enemmän otat sijoitusriskiä, sitä suuremmat tuotot saat sijoituksillesi.
1. Heikkoon vakavaraisuuteen ei ole varaa
Toisaalta on helppo ymmärtää, että vakavaraisuudelle ja sijoitustuotoilla on yhteys. Eläkeyhtiöille voidaan määrittää sijoitustuotto, joka säilyttää yhtiön vakavaraisuuden ennallaan. Jos yhtiöt saavuttavat edellä mainittua korkeamman sijoitustuoton, niin yhtiöiden vakavaraisuus paranee. Tämä taas helpottaa tulevien tuottojen saavuttamista.
Toisaalta ilmiö toimii myös toiseen suuntaan. Jos yhtiöt saavuttavat edellä mainittua huonommat sijoitustuotot, niin vakavaraisuus heikkenee. Tämä taas vaikeuttaa tulevien tuottojen saavuttamista.
Tässä piilee vaara. Eläkeyhtiö voi ajautua niin heikkoon vakavaraisuuteen, ettei yhtiö enää voi saavuttaa eläkejärjestelmän kannalta tarvittavia tuottoja. Yhtiö on ajautunut hitaaseen valumiseen kohti toimintakyvyttömyyttä nykyisessä säätelyssä. Näin kävi eläkeyhtiöistä Eteralle, joka sulautettiin osaksi Ilmarista vuonna 2018.
Ensimmäinen väitteemme on, ettei yhteiskunnallamme ole varaa päästää yhtään eläkeyhtiötä alhaiseen vakavaraisuuteen ja hävitä näin sijoitustuottoja. Perustelemme tätä yksinkertaisella laskelmalla, jossa tällä hetkellä heikoimmassa vakavaraisuudessa oleva yhtiö valuisi kohti toimintakyvyttömyyttä.
Oletamme pelkistäen, että hidas valuminen kestää viisi vuotta. Jokaisena vuonna yhtiön tuotot jäävät prosenttiyksikön verran heikommiksi huonon vakavaraisuuden takia kuin vastaavalla vakavaraisella yhtiöllä. Tällöin hävittyjen sijoitustuottojen kautta koituisi yhteiskunnalle yli 1,5 miljardin euron tappiot.
2. Asiakaskunta vaikuttaa
Tästä pääsemme kirjoituksemme toiseen väitteeseen. On mahdollista, että eläkejärjestelmämme sääntöjä on kehitettävä edellä esitettyjen sijoitustappioiden välttämiseksi. Järjestelmän kehittämisen on perustuttava kattavaan ja analyyttiseen ymmärrykseen nykytilanteesta ja sen syistä. Toinen väitteemme on, että nykyiset vakavaraisuuserot eläkeyhtiöiden välillä johtuvat paljolti eroista yhtiöiden vakuutuskannoissa eli asiakaskunnissa.
On luontevaa olettaa vakavaraisuuserojen johtuvan täysin eroista yhtiöiden sijoitustuotoissa. Nämä selittävät kyllä osan eroista. Silti tutkimalla yhtiöiden pitkän aikavälin sijoitustuottoja ja vertaamalla niitä yhtiöiden välisten vakavaraisuuserojen muutoksiin huomaa, että asiaan täytyy liittyä muutakin.
Koska vakavaraisuus on sijoitusvarojen suhde eläkevastuisiin, täytynee loput selityksestä löytyä eläkevastuista. Selkokielellä sanottuna kunkin yhtiön asiakaskunta vaikuttaa yhtiön vakavaraisuuteen ja tätä kautta kunkin yhtiön kykyyn toteuttaa sijoitustoimintaansa.
Yhteiskunnan tasolla vakuutuskanta eli yksityisten eläkeyhtiöiden vakuutetut määräytyvät täysin Suomessa toimivien yksityisten yritysten mukaan, sillä työeläkevakuutus on kaikille pakollinen. Lisäksi eläkevakuutuksen hinnoittelu on järjestelmän puolesta päätetty eikä yksittäisillä eläkeyhtiöillä ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen mitenkään. Täten on varsin ongelmallista, kun jotkin eläkeyhtiöt saavat asiakaskuntansa kautta merkittävää suhteellista etua vakavaraisuuteensa toisiin eläkeyhtiöihin nähden.
Nyt olisikin syytä selvittää tarkasti, kuinka paljon erot yhtiöiden asiakaskunnissa ovat vuosien saatossa vaikuttaneet eroihin yhtiöiden vakavaraisuuksissa eli kyvykkyydessä toteuttaa sijoitustoimintaa. Tämä tieto on välttämätön pohdittaessa eläkejärjestelmän tulevia uudistuksia.
Kirjoitus on alunperin julkaistu Kauppalehden Debattina 14.11.2022 (linkki)
Tässä kirjoituksessa vastaamme kysymykseen, kuinka vastuullisuus integroidaan sijoitusprosessiin. Etenemme hyvin suoraviivaisesti määrittelemällä ensin sijoitusprosessin ja sitten siihen integroitavan vastuullisuuden. Määrittelyjen jälkeen yhdistämme nämä kaksi kokonaisuutta toisiinsa.
Käytännössä tämä integrointi on haastava tehtävä, joka vaatii aikaa ja investointeja. Toisaalta investointien tekemättä jättäminen tuntuu isolta riskiltä liiketoiminnan tulevaisuuden kannalta.
Vastuullisuuden integroiminen vaatii sijoitusprosessin määrittelyn
Tässä yhteydessä sijoitusprosessi määritellään nelivaiheiseksi prosessiksi:
Hankitaan ja tunnistetaan olennaisesti yrityksen arvoon vaikuttava tieto ja data. Tämä on koko sijoitusprosessin haastavin ja työmäärältään merkittävin vaihe.
Ennustetaan yritykset tulevia kassavirtoja kerätyn olennaisen tiedon ja datan avulla. Yleisenä käytäntönä on ennustaa kassavirtoja useissa eri taustaskenaarioissa
Lasketaan yritykselle arvo ennustetuista kassavirroista käyttämällä diskonttokorkoa. Yleensä käytetään yrityksen pääoman keskimääräistä kustannusta (WACC).
Tehdään sijoituspäätös. Päätökseen vaikuttaa suurimmaksi osaksi edellisissä vaiheissa yritykselle määritetty arvo ja siihen liittyvä epävarmuus (riski). Sijoituspäätöksen kriteerit toki vaihtelevat merkittävästi sijoittajien välillä.
Sijoitusprosessin lopputuloksena muodostuu sijoitussalkku, joka ilmentää sijoittajan sijoitusstrategiaa ja -uskomuksia. Salkun seurannan ja analysoinnin pohjalta sijoittaja säätää sijoitusprosessiaan jatkuvasti paremmaksi, erityisesti tunnistamalla uutta ja olennaista tietoa yrityksiin ja toimialoihin liittyen.
Mitä on sijoitusprosessiin integroitava vastuullisuus?
Jotta vastuullisuus voidaan integroida sijoitusprosessiin, pitää määritellä vastuullisuus. Tämä ei ole ihan triviaali tehtävä ja jokaisen sijoittajan tulee tuottaa määritelmä omien uskomustensa ja tulevaisuuden näkemystensä pohjalta.
Me määrittelemme tässä yhteydessä vastuullisuuden World Economic Forumin ’The Global Risks 2023’-raportin globaalien riskien avulla. Raportissa on kyselytutkimuksessa listattu kymmenen merkittävintä globaalia riskiä sekä kahden että kymmenen vuoden aikahorisontilla. Koska sijoittamisessa globaali riski on globaali liiketoimintamahdollisuus, käytämme tässä yhteydestä nimitystä globaali trendi. Kyseiset trendit ovat listattu alla olevaan kuvaan.
Vastuullisuuden integroiminen ei muuta sijoitusprosessia
Tämä kuulostaa melko tylsältä. Mutta sijoitusprosessin ei pääpiirteiden osalta tarvitse tai oikeammin pidä muuttua. Yhtiön arvonmääritystä on aina edeltänyt työvaihe, jossa on pyritty ymmärtämään tulevaisuuden merkittävimpiä kehityskulkuja ja analysoimaan niiden vaikutusta yhtiöön ja yhtiön toimialaan.
Maailma on viime vuosien aikana muuttunut ennennäkemättömällä tavalla ja poikkeuksellisella nopeudella. Erityisesti ilmastonmuutoksen ja luontokadon tyyppiset systeemiriskit vaikuttavat kiihtyvällä tahdilla kaikkiin toimialoihin ja yrityksiin. Riskit ja mahdollisuudet ovat hyvin erilaisia toimialojen välillä.
Globaalien trendien ymmärtäminen ja seuranta sekä niistä toimiala- ja yrityskohtaisen tiedon jalostaminen sijoitusprosessin käyttöön on vastuullisuuden integroimista sijoitusprosessiin. Alla on kuvattu aikaisemmin esitelty sijoitusprosessi, johon vastuullisuus on integroitu osaksi.
Vastuullisuuden aito integroiminen sijoitusprosessiin vaatii suunnitelman ja investointeja
Vastuullisuuden integroiminen tehokkaasti sijoitusprosessiin on pitkäkestoinen tehtävä, jonka onnistuminen vaatii selkeän suunnitelman ja riittävän aikaisin tehtyjä investointeja sekä henkilöresursseihin että käytössä olevaan infrastruktuuriin. Jos investointeja ei tehdä ajoissa, riskinä on huonommat sijoitustuotot ja sijoitustuotteet, jotka eivät vastaa muuttuvaan asiakaskysyntään.
Käytäntö ratkaisee ja olemme kehittäneet Uhmassa NACE-koodistoa sekä EU Taksonomian teknisiä kriteereitä hyödyntävän tavan muokata globaaleista trendeistä toimiala- ja yrityskohtaista tietoa tehokkaasti, systemaattisesti ja koko organisaation osaamista hyödyntäen. Ota yhteyttä, jos kiinnostaa.
Vastuulliseen sijoittamiseen ja vastuulliseen liiketoimintaan liittyen on tullut ja tulee lähivuosina runsaasti uutta sääntelyä. Ei ole täysin triviaali tehtävä pysyä ajan tasalla siitä, kenen, mitä ja miten on raportoitava vastuullisuuteen liittyvistä seikoista lähitulevaisuudessa. Toisaalta sääntely (SFDR ja EU TR) on jo alkujaan suunniteltu muuttuvan ajan kuluessa ja tiedon lisääntyessä, jotta sääntely edesauttaa EU-aluetta saavuttamaan Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteet. Eli sääntelyn muuttumiseen on vain parempi tottua ja siihen kannattaa mukautua.
Liiketoiminnan ja sijoittamisen näkökulmasta tilanne on myös mielenkiintoinen ja uusi mahdollisuuksia avaava. Pian on saatavissa uutta, luotettavampaa ja vertailukelpoisempaa dataa yrityksistä erityisesti, kun Corporate Sustainability Reporting -direktiivi tulee asteittain voimaan vuodesta 2024 alkaen. Samaan aikaan esimerkiksi Morningstarin tekemän markkina-analyysin mukaan vastuullisuuteen panostavien sijoitustuotteiden (Art 8 ja 9 SFDR) markkinaosuudet ovat olleet merkittävässä kasvussa. Eli sääntely näyttäisi pakottavan finanssialan toimijoita suuntaan, jossa on myös järkevimmät liiketoimintamahdollisuudet.
Uhma haluaa olla mukana tässä muutoksessa, joka toivon mukaan vie kohti varojen kestävämpää ja järkevämpää allokointia kaikkien kannalta. Koska kauniit ajatukset ja hartaat toiveet eivät johda käytännön muutoksiin, kuten finanssialalla on viimeisen kymmenen vuoden aikana huomattu, aloimme töihin. Alla olevasta linkistä aukeaa Euroopan arvopaperimarkkinaviranomaisen (ESMA) julkaisema aikajana ja näkemys tärkeimmistä vastuullisen sijoittamiseen liittyvistä sääntelytapahtumista (vuodet 2021–28). Me olemme muokanneet esitystä ymmärrettävämpään suuntaan sekä tuoneet aikajanalla oleville asioille ja tapahtumille lyhyet selitykset. Toivottavasti tämä auttaa ja meillä näitä riittää.
↓ Lataa sääntelyn aikajana ja tapahtumien kuvaukset alla olevasta linkistä ↓
Suomalainen yksityinen työeläkejärjestelmä on monimutkainen. Isoja ja merkittäviä asioita on haastavaa erottaa pienemmistä ja ei niin merkityksellisistä seikoista. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tuoda esiin sitä, kuinka eläkeyhtiöiden sijoitustoiminnoille asetetaan tavoitteet ja rajoitteet. Jotta esityksestä tulisi ymmärrettävä, on tehtävä pelkistyksiä ja rajauksia. Pelkistysten ja rajausten avulla pyrimme hahmottelemaan sen kuuluisan ison kuvan ja selkeyttämään eläkeyhtiöiden sijoitustoimintojen tehtävää ja haastetta nykyisessä eläkejärjestelmässämme.
Esityksen ensimmäisessä osassa toteutetaan päättely, jonka avulla saadaan esiin eläkeyhtiöiden vähimmäistuottovaade pitkällä aikavälillä. Toisessa osassa avataan sitä, kuinka sijoitustoimintaa rajoitetaan vakavaraisuusaseman kautta. Lopuksi pohditaan lyhyesti, kuinka eläkeyhtiöt joutuvat tasapainottelemaan tavoiteltavan tuoton ja tuoton tavoittelulle asetetun rajoitteen välillä.
Tavoiteltava vähimmäistuotto – Säilyttää vakavaraisuusasteen ennallaan
Suomalaisessa eläkejärjestelmässä ei ole olemassa mitään yksiselitteistä tuottoa, johon eläkeyhtiöiden tulisi päästä omassa sijoitustoiminnassaan. Toisaalta suoraviivaisella päättelyllä on löydettävissä pitkän aikavälin vähimmäistuotto, joka eläkeyhtiöiden on saavutettava nykyisessä eläkejärjestelmässä. Päättelymme etenee seuraavin vaihein:
Eläkeyhtiön on säilytettävä vakavaraisuusasteensa pitkällä aikavälillä ollakseen toimintakykyinen
Eläkevastuita kasvatetaan vuosittain tuottovaateella, joten sijoitusomaisuuden on kasvettava vastaavasti vakavaraisuusasteen säilymiseksi ennallaan
Eläkeyhtiöiden vastuulle jäävä osuus tuottovaateesta saadaan poistamalla vaateesta osaketuottosidonnainen lisävakuutusvastuu (OLV)
Vakavaraisuusaste ei saa heiketä pitkällä aikavälillä
Otamme lähtökohdaksi sen, että eläkeyhtiöiden on säilytettävä vakavaraisuusasteensa ennallaan, jotta yhtiöt säilyisivät vakavaraisina eli sijoittamisen näkökulmasta toimintakykyisinä. Vakavaraisuusaste on sijoitusomaisuuden arvon suhde eläkevastuiden arvoon. Eläkevastuut sisältävät sekä nyt maksussa olevien ja tulevaisuudessa maksuun tulevien eläkkeiden rahastoidut osuudet.
Eläkevastuita kasvatetaan vuosittain tuottovaateella
Nykyisessä eläkejärjestelmässä eläkevastuita kasvatetaan vuosittain perustekorolla (3 %), täydennyskertoimella ja osaketuottosidonnaisella lisävakuutusvastuulla (OLV). Nimeämme näiden tekijöiden summan tuottovaateeksi. Eläkevastuiden kasvattaminen tuottovaateella on eläkejärjestelmän säännöissä tehty päätös, jonka tarkoituksena on kattaa osa tulevaisuudessa maksettavista eläkkeistä sijoitustuotoilla.
Koska lähtökohtamme on vakavaraisuusasteen säilyminen ennallaan ja eläkevastuita kasvatetaan vuosittain tuottovaateella, on sijoitusomaisuuden arvonkin kasvettava tuottovaateen verran.
Tässä esityksessä ajatellaan, että sijoitustoiminnan tehtävä on kattaa vain yllä esitetyn tuottovaateen suuruinen vuosittainen kasvu eläkevastuissa. Emme siis huomioi muita eläkevastuiden kokoon vaikuttavia tekijöitä, joita ovat esimerkiksi työkyvyttömyysliike, yhtiöiden onnistuminen uusien asiakkaiden hankinnassa, kuolevuus jne.
Alla olevassa laatikossa on summattu yllä esitetty päättely.
Eläkeyhtiöiden vastuulle jäävä osuus tuottovaateesta
Sijoitusomaisuudelle tulisi siis saavuttaa aiemmin määritellyn tuottovaateen suuruinen tuotto vakavaraisuusasteen säilyttämiseksi. Tarkastellaan seuraavaksi komponentteja, joista tuottovaade koostuu.
Yksi summattava termi tuottovaateessa on osaketuottosidonnainen lisävakuutusvastuu (OLV), jonka tarkoitus on poistaa eläkejärjestelmän sijoitustoiminnasta myötä syklisyyttä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksittäisten yhtiöiden sijaan eläkejärjestelmä kantaa vastuun OLV:in tuotosta. Tällä tavoitellaan sitä, ettei eläkeyhtiöiden olisi pakko vähentää sijoitustensa osakeriskiä sijoitusmarkkinoiden laskettua.
Koska OLV on ”järjestelmän vastuulla”, voimme suorittaa seuraavanlaisen päättelyketjun pienellä yksinkertaistamisella ja epätäsmällisyyden sietämisellä. Siirretään 20 prosenttiyksikön verran OLV-jakauman mukaista osakeriskiä pois eläkeyhtiön taseesta ”eläkejärjestelmän vastuulle”. Tämä on perusteltua, sillä OLV-osuuden tuotto ei (juurikaan) vaikuta eläkeyhtiöiden vakavaraisuuksiin.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa eläkeyhtiöillä on käytössään 80 %-yksikköä sijoitusomaisuudestaan. Tällä sijoitusomaisuudella yhtiöiden tulisi saavuttaa koko sijoitusomaisuudelleen rahastokoron (3 %) ja täydennyskertoimen suuruinen vuosittainen tuotto pitkällä aikavälillä. Nimeämme tätä tuottoa termillä ’yhtiön vähimmäistuotto’. Edellä esitetty päättely on tiivistetty alla olevaan kuvaan.
Yhtiön vastuulla oleva vähimmäistuotto on melko stabiili
Tarkasteltaessa yhtiön vastuulla olevaa vähimmäistuottoa huomataan, että sen vaihteluväli on kohtuullisen suppea (3,7-6,1 % vuosina 2011–2022). Tuoton ainoa ei-vakio termi on täydennyskerroin, joka vaihtelee eläkeyhtiöiden keskimääräisen vakavaraisuuden mukaan.
Kun tuottovaateessa huomioidaan OLV, niin tuottovaateen vaihteluväli kasvaa merkittävästi. Alla olevan kuvaan liittyen kannattaa tiedostaa, että OLV-osuutta on kasvatettu. OLV-osuus oli vuosien 2011-2015 välillä 10 prosenttiyksikköä. Vuosina 2016–2017 OLV-osuutta kasvatettiin vaiheittain siten, että vuodesta 2018 OLV-osuus on ollut 20 prosenttiyksikköä.
Rajoite tuoton tavoittelulla – Vakavaraisuusasema on nopeasti muokattavissa
Seuraavaksi tarkastelemme, kuinka tuoton tavoittelua eli sijoitusriskin ottamista rajoitetaan nykyisessä eläkejärjestelmässä. Rajoittaminen tapahtuu käytännössä yhden parametrin, vakavaraisuusaseman, avulla.
Ennen kuin käymme tarkemmin läpi vakavaraisuusasemaa, pitää kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan. Edellisessä osiossa lähtökohdaksi otetulla vakavaraisuusaste ja vakavaraisuusaseman kaavassa osoittajana oleva vakavaraisuuspääoma ovat käytännössä sama asia. Tämä luo yhteyden yhtiön vähimmäistuoton ja alla esiteltävän rajoitteen välille.
Vakavaraisuuspääoma määrittää sallitun sijoitusriskin määrän
Vakavaraisuusasema on vakavaraisuuspääoman suhde vakavaraisuusrajaan. Vakavaraisuusaseman osoittaja vakavaraisuuspääoma on sen sijoitusomaisuuden arvo, joka ylittää eläkevastuiden arvon.
Lukijan on hyvä huomioida se, ettei eläkeyhtiöt voi hankkia lisää vakavaraisuuspääomaa muutoin kuin saavuttamalla tuottovaadetta korkeampia sijoitustuottoja. Tämä erottaa eläkeyhtiöt perinteisistä yksityisen sektorin yhtiöistä.
Vakavaraisuusraja on sijoitusten riskillisyyden mitta
Vakavaraisuusaseman nimittäjä vakavaraisuusraja on hieman hankalampi selittää ja ymmärtää. Emme tässä kohtaa pureudukaan tarkasti vakaavaraisuusrajan laskemiseen. Lukija voi hyvin ajatella vakavaraisuusrajan olevan vastaus kysymykseen:
”Kuinka paljon vakavaraisuuspääomaa eläkeyhtiöllä on vähintään oltava, jotta yhtiön sijoitusomaisuuden arvo ylittää eläkevastuiden arvon vuoden kuluttua erittäin suurella todennäköisyydellä hyvin epäsuotuisassa sijoitusmarkkinaskenaariossa sijoitusomaisuuden riskillisyys huomioiden?”
Edellä esitetty kysymys ei ole yksinkertaisimmasta päästä. Lukijan kannalta tärkeintä on ymmärtää, että eläkeyhtiö säätää vakavaraisuusrajansa arvoa muuttumalla sijoitustensa riskillisyyttä. Mitä vähemmän sijoitusriskiä sitä pienempi on vakavaraisuusrajan arvo. Vastaavasti sijoitusriskin lisääminen kasvattaa vakavaraisuusrajan arvoa.
Alla olevassa kuvassa on esitetty pelkistäen vakavaraisuusrajan laskennan vaiheet, jotka toteuttamalla päädytään vakavaraisuusrajan arvoon.
Vakavaraisuusaseman tulee olla vähintään yksi nykyisillä säännöillä
Vakavaraisuusasema on siis vakavaraisuuspääoman ja vakavaraisuusrajan suhde. Nyt valvova viranomainen on asettanut vakavaraisuusaseman alimmaksi sallituksi raja-arvoksi 1,00. Jos eläkeyhtiö alittaa kyseisen arvon, kohdistuu siihen tiettyjä valvontatoimenpiteitä. Emme kuitenkaan tässä kohtaa pohdi näitä toimenpiteitä tarkemmin. Toteamme vain, että eläkeyhtiöillä on selkeä motivaatio pysytellä tuon arvon yläpuolella.
Nykyinen käytäntö eläkeyhtiöissä näyttää olevan se, että yhtiöiden hallitukset ovat asettaneet sijoitustoiminnalle viranomaisten raja-arvoa korkeamman raja-arvon, jota sijoitustoiminta ei saa alittaa ilman hallituksen hyväksyntää.
Eläkeyhtiö kykenee säätämään vakavaraisuusaseman arvoa
Eläkeyhtiö kykenee muuttamaan vakavaraisuusaseman arvoa muuttamalla nimittäjässä olevan vakavaraisuusrajan arvoa. Tämä tapahtuu muuttamalla sijoitusten riskillisyyttä. Tästä seuraa se, ettei vakavaraisuusaseman arvo yksinään kerro eläkeyhtiön vakavaraisuustilanteesta paljoakaan. Lisäksi on hyvä huomata, että sekä osoittajan vakavaraisuuspääoma että nimittäjän vakavaraisuusraja muuttuvat myös sijoitusten arvonmuutosten seurauksena.
Tavoite ja rajoite – Kaksi vastakkaista voimaa
Edellä on avattu sitä, millaista tuottoa eläkeyhtiön on vähintään tavoiteltava ja kuinka tuoton tavoittelua on rajoitettu. Nyt pureudumme tarkemmin tavoitteen ja rajoitteen väliseen yhteyteen.
Eläkeyhtiön sijoitustoimintaan vaikuttaa kaksi vastakkaista voimaa. Toisaalta yhtiöiden tulee ottaa sijoitusriskiä saavuttaakseen pitkällä aikavälillä vähintään tuoton, joka säilyttää yhtiöiden vakavaraisuusasteen ennallaan. Tämä on välttämätöntä, jotta eläkevastuista määrätty osa saadaan katettua sijoitustuotoilla nyt ja tulevaisuudessa.
Toisaalta eläkeyhtiöiden on käytännössä ylitettävä joka hetki viranomaisten asettama vakavaraisuusaseman raja-arvo 1,00. Vakavaraisuusasemaan yhtiöt voivat vaikuttaa hyvinkin nopeasti pienentämällä sijoitustensa riskillisyyttä, jolloin vakavaraisuusraja pienenee. Käytännössä tämä toteutetaan myymällä listattuja osakkeita.
Haasteena nykyisessä sääntelyssä on se, että lyhyellä tähtäimellä eläkeyhtiöillä on kannustin kasvattaa vakavaraisuusasemaa myymällä sijoitusriskiään, mikäli vakavaraisuusasema heikkenee sijoitusmarkkinoiden laskiessa. Pitkällä tähtäimellä ja yhteiskunnan kannalta toivottavampaa olisi kuitenkin pitää kiinni riittävästä ja hyvin hajautetusta sijoitusriskistä yli markkinasyklien. Ts. eläkeyhtiöiden olisi siis vältettävä tilanteet, joissa ne myyvät sijoitusriskiään vain parantaakseen vakavaraisuusasemaansa. Yleensä tällaiset tilanteet toteutuvat sijoitusmarkkinoiden jo laskettua jonkin markkinashokin seurauksena.
Sijoitusprosessien kehittäminen on sekä parasta riskienhallintaa että suurin mahdollisuus hankkia kilpailuetua sijoituksen toimialalla. Kehittämiseen ja kehittymiseen panostaminen on myös ainoa tapa houkutella ja pitää lahjakkaita työntekijöitä.
Tulevaisuudessa nämä seikat vain korostuvat entisestään, sillä teknologian kehittyminen ja datan määrään kasvu luovat jatkuvasti uusia mahdollisuuksia parantaa sijoitustoimintaa. Lahjakkaat kehittäjät tulevat myös hakeutumaan moderneihin, kehitykseen panostaneisiin organisaatioihin työskentelemään toisten lahjakkaiden kehittäjien kanssa. Kehitykseen onnistuneesti investoineet sijoitusorganisaatiot erottuvat muista nyt ja tulevaisuudessa.
Meille uhmalaisille on vuosien saatossa syntynyt selkeä näkemys, kuinka sijoitusorganisaatio onnistuu sijoituspäätökset tuottavien prosessiensa kehittämisessä. Olemme myös käyttäneet valtavasti aikaa miettiessämme, kuinka sijoitusalalle luodaan jatkuvan kehityksen rakenteet. Asiaa on useampaan blogiin, mutta lähdemme liikkeelle kolmella tärkeällä huomiolla:
Yksittäisellä kehitysinvestoinnilla voi olla jopa miljoonaluokan tuottovaikutukset – silti merkittävin vaikuttavuus saavutetaan vahvalla visiolla ja pitkäjänteisyydellä.
Kehittämismyönteisen kulttuurin luominen on ainoa tapa houkutella tarvittavat osaajat sijoitusorganisaatioon
Toimiva ja jatkuva kommunikaatio liiketoiminnan ja kehittämisen välillä on kehittämisen onnistumisen edellytys.
1. Kehittämiseen sitoutuminen vaatii vahvaa visiota ja pitkäjänteisyyttä
Kehittämiseen on sitouduttava koko sijoitusorganisaation tasolla tai kehittämisen onnistumiselle ei ole edellytyksiä. Tässä ei taida olla kenellekään mitään uutta. Sijoitusorganisaatiossa on sitoutumisen kannalta kuitenkin yksi erityispiirre. Hyvin pienikin sijoitustuoton parannus perustelee melko isonkin kehityspanostuksen, jos hallinnoitava omaisuusmassa on suuri. Miljardista prosentin kymmenes on miljoona.
Toisaalta kehittämisen liiketoiminta-arvon mittaaminen yksittäisissä kehitystehtävissä voi olla vaikeaa, jos kehittämisen oletetaan tuottavan parempia sijoituspäätöksiä tulevaisuudessa. ”Saavutimme tuoton 7,1 %:a ja ilman kehitystä tuotto olisi ollut 7,0 %…” Ei kovin uskottava väite tai ainakin vaikea todentaa käytännössä.
Sijoittamisen prosessien ja tapojen kehittämisen potentiaali on kyllä valtava, mutta liiketoiminta-arvon mittaaminen ja havaitseminen ovat lyhyellä tähtäimellä erittäin vaikeita. Tällöin kehittämiseen sitoutuminen ja panostaminen vaativat vahvaa visiota sekä päättäväisyyttä sijoitusorganisaatiolta.
2. Kehittäjien arvostusta on kasvatettava
Tässä emme kiertele. Rahoitusalalla salkunhoitajat tai laajemmin sijoituspäätöksiä tekevät henkilöt ovat olleet perinteisesti kukkulan kuninkaita. Toisaalta taitavia ja teknologisesti kyvykkäitä kehittäjiä ei ole isommin arvostettu eikä heille ole luotu kiinnostavia urapolkuja. Tästä syystä taitavat kehittäjät ovat usein hakeutuneet joko salkunhoitajiksi tai toiselle toimialalle kehitystehtäviin.
Jos organisaatio haluaa onnistua kehittämisessä, se tarvitsee taitavia kehittäjiä. Jotta organisaatio pystyy houkuttelemaan näitä haluttuja resursseja (sisäisiä tai ulkoisia), sen on aidosti arvostettava heitä.
Arvostus taas on hankala asia. Sitä joko on tai ei. Jos sitä ei ole, niin ihmiset kyllä aistivat sen nopeasti. Toisaalta arvostus on oltava aitoa. Organisaatioon on luotava kehitystä ja kehittäjiä arvosta kulttuuri. Se ei käy hetkessä eikä siinä auta kehittämismyönteiset juhlapuheet firman juhlissa. Sen sijaan kehittämiseen on panostaa rahaa ja organisaatioon on palkattava onnistuneesta kehityksestä näyttöjä omaavia henkilöitä.
3. Kielimuuri on ylitettävä
Lyhyesti sanottuna sijoitusalalla kehittämisessä on kielimuuri. Sijoittamisen ammattilaiset puhuvat sijoittamiseen liittyvää jargoniaan ja kehittämisen ammattilaiset teknologiaan liittyvää jargoniaan. Näillä kahdella kielellä ei ole juurikaan yhteistä, mikä luo liiketoimintalähtöiselle kehittämiselle valtavan kommunikaatiohaasteen.
Kokonaan uuden kielen opetteleminen on erittäin työlästä ja vaatii paljon aikaa. Sijoitusorganisaatiot tarvitsevat tulkkeja kehittämiseen. Henkilöitä, jotka ymmärtävät sekä sijoitusammattilaisten kieltä että kehittämiseen liittävää teknologian kieltä. Lisäksi kaikkien osapuolien on panostettava viestinnässään selkeyteen ja yksinkertaisuuteen. Kaikki turha kuorruttaminen tulee poistaa kommunikaatiosta. Tärkeintä on viestin välittyminen eikä oman asiantuntijuuden korostaminen.
Lyhyt yhteenveto. Sijoitusorganisaation onnistunut kehittäminen vaatii vision ja pitkäjänteisyyttä, kehittämistä ja kehittäjiä arvostavan kulttuurin sekä toimivan ja jatkuvan kommunikaation liiketoiminnan ja kehittämisen välille. Kehittämisessä onnistuminen ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Kehittyvät sijoitusorganisaatiot erottuvat muista nyt ja tulevaisuudessa.
Seuraavassa blogissa jatkamme tästä ja käymme läpi, miksi liiketoiminnan ja teknisen toteutuksen vaatimusmäärittelyt on oltava toisistaan erilliset. Lisäksi esittelemme tavan, jolla liiketoiminnan vaatimusmäärittelyt kääntyvät teknisen toteutuksen vaatimusmäärittelyiksi aina samalla logiikalla ja kuinka tämä helpottaa kommunikaatiota kehittämisessä.
